Rahan luotettavuus riippuu velallisen luotettavuudesta. Onko rahalla ostovoimaa? Kyllä sen voi toki pilatakin.
Vaikkapa Itä-Intian kauppakomppania olisi voinut tärvellä järjestelmänsä nostamalla tuotteidensa hintoja mielivaltaisen voimakkaasti. Kovan inflaation seurauksena rahan ostovoima ja samalla sen kelvollisuus maksuvälineenä olisi tärveltynyt.
Tässä onkin virallisen eli fiat-rahan kritiikin ydin. Sen mukaan keskuspankit levittävät rahaa liikaa, minkä vuoksi se inflatioituu rajusti tuhoten omistajansa varallisuuden.
Väitteessä on peränsäkin. Hyperinflaatiosta löytyy karmeita tapauksia monelta ajalta ja ilmansuunnalta.
Saksan hyperinflaatio sata vuotta sitten on näistä tunnetuin ja vaikutuksiltaan kauaskantoisin, koska se hallitsee edelleen saksalaisten rahapoliittista ajattelua. Zimbabwe ja Venezuela ovat tuoreita esimerkkejä.
Myös sosialistisissa maissa voimakas inflaatio oli todellisuutta, vaikka nimellisesti hinnat pysyivät muuttumattomina. Rahan ostovoima oli kuitenkin virallista totuutta paljon heikompi, koska kauppojen tiskit ammottivat tyhjyyttään.
Nämä ovat esimerkkejä rahajärjestelmän totaalisesta epäonnistumisesta. Valtion takaama velkakirja voi kadottaa radikaalisti tai kokonaan arvonsa, jos valtio ei hoida tonttiaan.
Hyperinflaation takaa löytyvät kirjavat syyt ja yhteiskunnalliset olot ovat kuitenkin kaukana tämän päivän moderneista talouksista, varsinkin kehittyneistä demokratioista.
Rahajärjestelmän kyllä voi tuhota työntämällä sinne liikaa niitä velkakirjoja. Mutta lisääntyyhän rahan määrä koko ajan!
Kyllä – koska kasvavassa taloudessa niin pitääkin. Ei rahan määrä voi pysyä samana, jos sen varassa toimiva talous kasvaa. Kuten on tilanne yleensä ottaen normaaleissa kansantalouksissa, onneksi.
Aivan kuten yksityinen kansalainen tai yhtiö voi jakaa velkakirjoja kasvavasti tuhoamatta niiden uskottavuutta. Jos kenen tahansa tulot kasvavat, on mahdollista tehdä tiettyyn mittaan aina uutta velkaa vaarantamatta itseään ja luotottajaa.
Ei velan määrällä ole muuta rajaa. Kansantalouden kasvaessa velkasuhteiden ja samalla velkakirjojenkin määrä lisääntyy.
Se ei ole minkään sortin ongelma, jos raha säilyttää riittävässä määrin ostovoimansa. Kuten se pääpiirteissään tekee. Hyperinflaatio tai edes reippaahko inflaatio on ollut länsimaissa jokseenkin tuntematonta sitten 1970-luvun.
Tuolloin sen aiheutti öljykriisi, joka nosti kustannukset rajusti läpi kaikkien kansantalouksien. Se johti kiivaasti nouseviin palkkavaatimuksiin ja rahan määrän liiallisen kasvattamiseen.
Ulkoa tullut shokki teki asetelmasta todella vaikean. Se johti kierteeseen, joka kuitenkin taittui öljykriisin lauettua.
Sen jälkeen inflaatio on ollut vaisua, ja etenkin viimeisen vuosikymmenen. Edes parin prosentin inflaatio, joka on keskuspankkien tavoite, ei ole toteutunut kuin hetkittäin.
Syitä matalaan inflaatioon on listattu paljon, etenkin globalisaatio ja automatisaatio. Jonkinlaista inflaatiota kuitenkin on ollut – mutta niin pitääkin.
Koska talouskasvu perustuu tuottavuuden kasvuun, joka taas tarkoittaa parantuvaa kustannustehokkuutta.
Kun hyödykkeet kyetään tuottamaan vähemmin kustannuksin, niiden suhteelliset hinnat laskevat. Se tarkoittaa hintoja verrattuna palkkoihin.
Hyödykkeiden nimelliset hinnat voivat nousta, ja yleensä niin tekevätkin. Mutta suhteessa tuloihin ne laskevat.
Tähän perustuu ja sitä tarkoittaa elintason nousu. Vaikkapa keskipalkkaisen toimihenkilön kulutuskyky on tänä päivänä ihan toista kuin lapsuudessani 1960-luvulla.
Ei yhdellä dollarilla saa tänä päivänä likikään samaa koria hyödykkeitä kuin puoli vuosisataa sitten. Mutta niitä dollareita valuukin kuluttajien tilille aivan toisia määriä kuin tuolloin, sikäli kun tuloja on.
Kuukausipalkalla saa toisen mittakaavan ostoskorin tänään kuin tuolloin. Vaikka nimellishinnat ovat kiivenneet.
Samoin on rahan määrä tietysti turvonnut valtavasti noista ajoista. Kun talous kasvaa, on loogista ja tarpeellista lisätä siellä kiertävien velkakirjojenkin määrää.
Sitä keskuspankit tekevät, täydestä syystä. Samalla on rahan yksikkökohtainen ostovoima rapistunut. Näin pitääkin, terveessä kansantaloudessa.
Normaali prosentin parin inflaatio ei osoita rahajärjestelmän epäonnistumista vaan tervetullutta talouskasvua elimellisine seurauksineen. Eli nimellishintojen ja palkkojen nousua.
Jälkimmäistä kaikki haluavat, aivan oikein. Mutta se tarkoittaa väistämättä jonkun asteen inflaatiota.
Rahajärjestelmän epäonnistumisesta kertoisi vasta voimakas inflaatio, jonka vastapainona ei olisi voimakas talouskasvu. Sitä ei ole kehittyneissä talouksissa tapahtunut vuosikymmeniin.
Kehittyvissä talouksissa inflaatio on tyypillisesti paljon korkeampi. Mutta niissä talouskasvukin on kovempaa. Suhde pysyy terveenä.
Jos jemmaan pistetyllä eurolla tai dollarilla olisi sama ostovoima kymmenen vuoden kuluttua, kertoisi se talouskehityksen pysähtyneen. Harva sitä toivonee.
Silti tervettä taloutta heijastava hidas inflaatio ahdistaa monia. Miten rahaa kannattaa säästää, kun sen ostovoima heikentyy!
Tässä palaamme keinovaluuttojen ideologiaan ja suosioon. Ja toisaalta sijoittamisen mielekkyyteen.
Sarja jatkuu. Aiemmat osat ovat yksi ja kaksi.
Pörssihaukassa on kahden viikon tutustumistarjous ilmaiseksi ja sitoumuksetta.