Jerome Powell päätti kautensa Fedin johdossa myrskyisiin tunnelmiin, joiden keskellä hän osoitti poikkeuksellista rohkeutta ja paineensietoa puolustaessaan keskuspankin itsenäisyyttä itsevaltaista presidenttiä vastaan. Toivottavasti perintö saa jatkoa.
Julkiset viranhaltijat tekevät työnsä yleensä kaukana otsikoista ja televisiokameroista. Keskuspankkiirit eivät saa samaa ylellisyyttä.
He joutuvat hoitamaan työnsä jatkuvan julkisen arvioinnin keskellä – markkinoiden, median, poliitikkojen ja sijoittajien ristitulessa. Asema on poikkeuksellinen.
Keskuspankin johtajalla on valtava vaikutus talouteen, rahoitusmarkkinoihin ja ihmisten arkeen. Samalla keinot ovat lopulta rajalliset.
Korkoja voidaan nostaa tai laskea, likviditeettiä lisätä tai kiristää, mutta keskuspankit eivät tee ihmeitä. Ne toimivat aina talouden realiteettien ja datan ehdoilla.
Joskus markkinat ja poliitikot odottavat keskuspankilta lähes yliluonnollista kykyä poistaa ongelmat, joiden juuret ovat paljon syvemmällä. Ja onnistui niin tai näin, arvostelua sataa joka tapauksessa.
Kun korot ovat liian matalat, syytetään kuplien rakentamisesta. Kun korot nousevat, syytetään kasvun tappamisesta. Inflaatio kiehuu liikaa tai työttömyys liian korkealla.
Joku kiukuttelee aina. Ja kuten yleensä vallankäytössä, virheet muistetaan paljon paremmin kuin onnistumiset.
Heidän itsensä on pidettävä asemassaan matalaa profiilia. Kun huttua sataa niskaan on vain pidettävä pärstä peruslukemilla ja kommentoitava tyynen asiallisesti halpamaisintakin kritiikkiä.
Keskuspankkiirit toimivat usein vaikeissa ja ristiriitaisissa oloissa, viikko sitten Fedin pääjohtajan paikan jättänyt Jerome Powell joutui tavallistakin pahempaan karuselliin kahdeksan vuotensa aikana.
Sen henkilökohtaisesti rajuin hetki osui viime tammikuulle hänen annettua videoviestin amerikkalaisille. Puvuntakkinen, väsyneen oloinen 73-vuotias mies puhui kameralle vain kaksi minuuttia, mutta täynnä poikkeuksellista ja historiaan jäävää draamaa.
Vain muutamaa päivää aiemmin Yhdysvaltain Fed oli saanut oikeusministeriön haasteita. Taustalla oli Donald Trumpin vuosia jatkunut painostus korkojen laskemiseksi.
Nyt hän oli keksinyt pistää oikeusministeriön asialle ja vetää Powell syytteeseen Fedin uuden pääkonttorin rakentamisen budjetin ylityksestä. Haaste oli hatusta tempaistu ja oikeus sen suorilta kyllä hylkäsikin.
Powell oli pitkään vältellyt suoraa vastakkainasettelua presidentin kanssa, koska pelkäsi sen heikentävän Fedin uskottavuutta riippumattomana instituutiona.
Haasteet muuttivat tilanteen. Powell julisti suoraan, että rikossyytteet ovat seurausta Fedin itsenäisyydestä: se määrittää korot oman parhaaksi katsomansa arvion perusteella eikä presidentin toiveiden mukaisesti.
Donald Trump oli painostanut täysin häpeämättä ja härskein keinoin keskuspankkia löyhäämään rahapolitiikkaa, vaikka Fedillä on perustuslaillisesti suojattu itsenäisyys – juuri siksi, etteivät poliittiset päättäjät käyttäisi sitä omiin tarpeisiinsa.
Kuten oli Yhdysvalloissakin aiemmin tapahtunut, viimeksi vielä Richard Nixonin kaudella. Ja monissa maissa kuten Turkissa tänäkin päivänä, tuhoisin seurauksin.
Tästä syvästi tietoisena Powell asettui tiukasti Trumpia vastaan – toisin kuin liki kaikki muut julkisen hallinnon toimijat siihen asti. Powell tiesi asettuvansa leijonan kitaan, mutta teki rohkeasti kuten oikein oli.
Vaikka Trump solvasi, uhkaili ja vehkeili Powellia vastaan täysin ennenkuulumattomalla tavalla, jollaiseen tavallinen sukankuluttaja törmää lähinnä mafiaelokuvissa. Powell kesti sen taipumatta.
Powellin aika Fedin johdossa oli jo ennen tätä myrskyisä. Hän johti sitä pandemian läpi – kriisin, jolla ei ollut modernia ennakkotapausta.
Vain muutamassa viikossa 22 miljoonaa amerikkalaista menetti työnsä ja työttömyys nousi korkeimmilleen sitten 1930-luvun laman. Fed työnsi rahaa talouteen ja painosti hallitusta tekemään saman.
Jotta talous ei pysähdy ja johda vielä pahempaan – sinne 30-luvun kaltaiseen kuiluun. Lääke tehosikin jopa ihmeen hyvin.
Mutta kohta inflaatio nousi korkeimmille tasoilleen 40 vuoteen. Ja monien mielestä se jääkin suurimmaksi tahraksi Powellin perintöön. Hän toisteli inflaation tilapäiseksi ja reagoi siihen kieltämättä myöhään.
Mutta keskuspankkiirit eivät ole virheettömiä ja olosuhteet olivat aivan poikkeukselliset. Talous piti pelastaa samalla kun tuotantokoneistot pätkivät pahasti koronan riehuessa ja tappaenkin ainakin miljoona ihmistä.
Mutta lopulta hintapaineet helpottivat – ja ilman pelättyä syvää taantumaa. Joten ei Fedin urakka siltä osin pieleen mennyt.
Ja harva pysähtyy miettimään, kuinka valtava katastrofi oli käsissä ja ehkä pahempi vielä edessä. Saman näimme finanssikriisissä ja eurokriisissä: onnistunut kriisinhallinta näkyy usein juuri siinä, ettei pahin koskaan toteudu.
Talouden vallankäyttäjistä keskuspankkiirit ovat usein sen nuhteettominta osastoa. Se on tarpeen, kun pahoissa kriiseissä taitavat keskuspankkiirit voivat päätöksillään estää biljoonaluokan tuhot.
Mario Draghin johtama Euroopan keskuspankki pelasti mantereemme talouden eurokriisissä 15 vuotta sitten loihtimalla OMT-ohjelman euromaiden rahoituksen turvaamiseksi tilanteessa, jossa markkinan luottamus on haihtunut.
Se taittoi kriisin ja aloitti pahasta taantumasta elpymisen. Ja juuri kriiseissä poliittinen paine turpoaa ylimmilleen. Paniikin levitessä myös halu vaikuttaa keskuspankkiin kasvaa.
Ja keskuspankkien riippumattomuus on yksi modernin markkinatalouden tärkeimmistä vakauden rakenteista. Se korostui Donald Trumpin kuluvalla kakkoskaudella.
Fedistä tuli yksi harvoista instituutioista, joka puolusti pelotta julkisten instituutioiden asemaa kostonhimoisen ja pitkävihaisen presidentin julkeaa mielivaltaa vastaan.
Se vaati poikkeuksellista rohkeutta ja ammattietiikkaa, joka varmasti sinetöi Powellin paikan ja perinnön historiassa.
Kyse ei ole niinkään siitä, olivatko Fedin rahapoliittiset valinnat oikeita. Päätökset oli joka tapauksessa tehty tiukkojen standardien ja saatavana olleen informaation pohjalta.
Ja ennen muuta keskuspankille asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Kuten Powell ja kaikki kolleegat vannovat jo virkavalassaan.
Ilman instituutioiden toimivaa ja rikkumatonta vallanjakoa demokratia, oikeusvaltio ja lopulta markkinatalouskaan eivät toimi tarkoitetusti. Powell puolusti koko yhteiskuntaa.
Powell ei ehkä ollut virheetön, mutta hänen pyyteettömyytensä, rohkeutensa ja lujuutensa kestivät rankemman kujanjuoksun kuin yksikään keskuspankkiiri ennen häntä on kokenut.
Seuraaja Kevin Warsh astuu todella isoihin saappaisiin. Toivottavasti Powellin perintö kestää ja saa jatkossakin arvoisiaan vaalijoita.
Donald Trump tuskin Powellille kunniamerkkiä myöntää. Pörssihaukka sen tekee.