Korkoero povaa taantumaa Yhdysvaltoihin
Sijoittajankin on hyvä olla varautunut, jos lunta tuiskuttaa tupaan
Yhdysvaltojen lyhyiden ja pitkien valtionlainojen korkotuoton välinen ero on alimmillaan sitten vuoden 2007 eli hiukan ennen finanssikriisiä. Kolmen kuukauden lainalle saa saman korkotuoton kuin kymmenen vuoden paperille.
Ero käväisi jopa miinuksella hetkellisesti, ja saattaa se tietysti upota vielä syvemmälle pakkasen puolelle. Se on teknisen analyysin perusteella odotettavaakin.
Korkoero kuvaa talouden eri aikaväleihin kohdistuvia odotuksia. Lyhyet korot heijastavat rahapolitiikan tilannetta, pitkät korot inflaatio- ja kasvuodotuksia. Normaalisti lyhyiden ja pitkien korkojen välillä on reilu kuilu.
Korkoero on tutkimusten mukaan kaikkein luotettavin suhdanneindikaattori. Ja nyt se povaa taantumaa.
Lyhyet korot ovat olleet nousussa jo kolme vuotta, kun taas pitkät korot kääntyivät syksyllä vahvaan laskuun. Pitkien korkojen sukelluksen merkitystä taloudelle ja pörsseille olen käsitellyt jutuissa ”Korkomarkkina ei Fedistä innostunut” ja eilisessä markkinakatsauksessa.
Korot ovat talouden ilmapuntari
Pitkät korot heijastavat suuremman aikaikkunan talouskasvua. Ne nousevat luottamuksen lisääntyessä ja laskevat vähentyessä. Kokemukseni mukaan korkomarkkina on suhdanne-ennustajien ykkönen, koska siellä toimivat rahoituksen todelliset raskassarjalaiset.
YHDYSVALTOJEN KYMMENVUOTISEN LAINAN GRAFIIKKA
Pitkät korot lähtivät vahvasti yläviistoon laskusuhdanteen päättyessä talvella 2016, mutta liike katkesi viime syksynä. Sen jälkeen ne ovat tulleet reippaasti alas.
Pitkien korkojen pudotus indikoi vahvasti heikentyviä kasvuodotuksia, koska inflaatio kiihtyy vain talouden kasvaessa ripeästi. Silloin sijoittajat vaativat velkapapereille kovempaa korkotuottoa. Matalan inflaation odotukset johtavat matalampaan korkotuottovaatimukseen lainapapereissa.
Matala inflaatio on odotuksissa heikoissa suhdanteissa. Vain öljykriisin kaltainen ulkoinen hintashokki on aiemmin aiheuttanut sekä matalan kasvun että korkean inflaation.
Vastaavaa sekoittavaa tekijää ei ole näköpiirissä, joten korkoeron pitäisi olla luotettava indikaattori.
Korkoeron katoaminen on johtanut aina taantumaan
Maailmansodan jälkeen jokaista Yhdysvaltojen taantumaa on edeltänyt korkoeron katoaminen. Vain kerran 1960-luvulla se ei johtanut taantumaan, laskusuhdanteeseen kuitenkin.
Korkoero on sininen käyrä, taantumat harmaita palkkeja. Nollataso on ratkaiseva raja.
Käytännössä ollaan vielä nollatasossa, mutta sekin on riittänyt tavallisesti taantuman tuloon. Ja vaikka varsinainen taantuma jäisi hipaisuksi, pörssit saattavat sakata silti reippaasti. Niin on käynyt viime vuosina korkoeron kadottua.
Kun korkoeron sininen käyrä on sukeltanut nollan alle, pörssit ovat tulleet kohta perässä.
Keskuspankit yrittävät ehkäistä taantumia, mutta tärkeintä niille on hintavakaus. Korkoeron katoaminenkaan tuskin riittää rahapolitiikan löysäämiseen, jos inflaatio sen estää.
Taantumat ovat ikäviä, mutta tilapäisiä riesoja. Niitä pahempi painajainen keskuspankeille on menettää uskottavuutensa avaintehtävässään hintavakauden ylläpidossa. Se loisi pitkällä aikavälillä kalliiksi käyvää epävakautta.
Inflaatio ei ole paha riesa nyt, päinvastoin se on tullut hiukan alas puoleentoista prosenttiin – eli alemmas kuin on keskuspankin tavoite, noin kahden prosentin inflaatio.
Mutta Fed ei löyhännyt silti rahapolitiikkaa tuoreessa kokouksessaan. Ja niinpä lyhyet korot nousivat, toisin kuin pitkät korot.
Ja markkinat hermostuivat. Tuskin aiheetta.
Korkoero vaikuttaa luototuksen kautta
Korkoero ei ole psykologista hokkuspokkusta, vaan sen vaikutus perustuu matematiikkaan. Pankkien liiketoiminnan ydin on lainata rahaa sisään lyhyellä maksuajalla ja taas lainata ulos pitkällä maksuajalla.
Kun lyhyiden ja pitkien korkojen ero on korkea, pankit tekevät vaivatta tulosta. Ne saavat rahaa halvalla ja jakavat sitä hyvään hintaan.
Lyhyiden korkojen noustessa pankkien on maksettava rahasta kovempaa hintaa. Pitkien korkojen laskiessa on vaikea siirtää kustannusta asiakkaille.
Korkoeron kadotessa luotottamisesta on vaikea tehdä kannattavaa. Se supistaa velkavirtoja yrityksille ja kuluttajille. Suhdanne jäähtyy väistämättä. Kyse ei ole mielialoista, vaan kylmistä numeroista.
Korkoero on heikohko ennusteensa ajoittaja
Korkoeron heikkous on, että se ei juuri ennusta suhdannetaitteen ajoitusta. Eron katoamisesta itse taantumaan kuluu useista kuukausista jopa pariin vuoteen, kuten jutun alussa oleva gfafiikka kertoo. Mutta varsinaisia virhesignaaleja indikaattori ei normaalisti anna.
Sama ongelma on osakemarkkinoiden suhteen. Pörssit ovat viime vuosikymmeninä sukeltaneet pahanlaisesti joka kerta, kun korkoero on painunut miinukselle. Se on loogista.
Jos lyhyet korot pysyvät korkealla samaan aikaan, kun suhdanneodotukset heikkenevät oleellisesti, yhtiöiden tulokset ja osakkeiden hinnoittelu joutuvat kovaan paineeseen. Varsinkin, jos osakkeiden hinnoittelu on valmiiksi korkealla.
Näinhän asia on Yhdysvalloissa indeksitasolla. Yhtiökohtaiset erot ovat toki suuria.
Mitä kovempi pakkanen, sen pahempi rytinä osakkeissa
Mutta kunnon rytinät ovat vaatineet korkoeron painuvan reippaasti pakkaselle. Siellä se ei vielä ole – mutta saattaa mennä.
Korkojen liikkumisen ennusteeni löytyy perjantain jutusta – ja tietysti seuraan sitä herkeämättä etenkin nyt, kun korkoero todellakin katosi.
Korkoeron katoamiselle on esitetty myös optimistisia selityksiä, joiden mukaan se ei enää indikaattorina toimi. En ole niistä vakuuttunut.
Historia yksinkertaisesti puoltaa niin vahvasti moneen kertaan koeteltua mallia. Historia ei aina toista itseään, mutta niin usein kuitenkin, että aika paljon sen varaan kannattaa laskea.
Onko sitten aihetta paniikkiin? Mielestäni ei. Mutta osakkeiden valintaan ja niiden ostojen ajoitukseen kannattaa nyt varmasti kiinnittää erityistä huomiota, jos historian todistukseen vähänkään luottaa.
